Itsestäänselvyyksiä vastaan - Oskar Lalowski hahmottaa maailmaa tekemällä ja näkemällä toisin

Filmille kuvaaminen on nykypäivänä harvinainen kiinnostuksenkohde – ainakaan kenellekään 2000-luvulla syntyneelle. Analogisella kameralla kuvaaminen vaatii halua keskittyä ja katsoa asioita eri tavalla. KSYK:issä opiskeleva Oskar sai ensimmäisen kameransa jo esikouluikäisenä, mutta kuluneen vuoden aikana hän on tietoisesti kuvannut suurimmaksi osaksi filmille ja viimeisin löytö on jo jopa kamerapiireissä harvinaiseksi käynyt laatikkokamera Yashica B vuodelta 1952. Valokuvaamisen lisäksi sama tyyppi on ollut intohimoisen kiinnostunut musiikista taaperosta asti ja itsepäisesti jo 9-vuotiaana valinnut omaksi instrumentikseen saksofonin, soittimen, jota yleensä pidetään liian raskaana lapsen soitettavaksi. Tyyppi, joka on innostunut musiikista ja valokuvauksesta jo eskari-ikäisenä –pakko saada tietää enemmän.


Oskarin tämänhetkiset kamerasuosikit

Pääsin juttelemaan Oskar Lalowskin kanssa yhtenä lokakuisena päivänä ja keskustelimme niin musiikin ja valokuvauksen merkityksestä hänen elämässään kuin arkkitehtuurin ja rakentamisen nykytilasta. Alatekstinä kaikelle puhumallemme oli kuitenkin toisin näkeminen ja itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen. Mutta, aloitetaanpa alusta ja hahmotellaan aluksi Oskarin elämää lineaarisesti lapsuuden paikkojen ja kouluhistorian kautta.


Berliinissä syntyneen Oskarin tie Helsinkiin kulki isovanhempien asuinpaikan Lapin kautta. Helsinkiin asetuttuaan Oskar kävi Vironniemen päiväkotia, joka on tuttu muutamille muillekin KSYK:in oppilaille ja opiskelijoille. Oskar kuvailee päiväkotia lämpimästi hymähtäen hippipäiväkodiksi. Hän jatkaa selittämällä päiväkodin olleen aikaansa edellä ja kuvailee sen jääneen mieleen taidekeskeisyytensä ansiosta: “Siellä innostettiin olemaan luova. Jokainen pääsi löytämään sen oman mielenkiinnon kohteen jo siinä vaiheessa Jokainen sai olla oma itsensä ja monien taideprojektien myötä pääsi kokeilemaan erilaisia ilmaisutapoja”.


Kohti tuntematonta


Oskarin vahva itsetuntemus näkyy hänen jo nuorena tekemissä valinnoissaan, tietoisissa valinnoissa tehdä toisin. Kaisaniemen ala-asteen musiikkiluokan jälkeen monen kaverin kouluvalintana oli Kruununhaan yläasteen musiikkilinja, mutta ei Oskarin. Miksi?

“Kaisaniemestä moni meni Kruununhakaan yläasteelle, mutta mä näin heti, ettei se ole mun juttu, vaikka siellä oli sitä musiikkia ja tuttuja. Mä halusin mennä kouluun, josta mä en tunne ketään. Ja sit mä menin.”

Oskar sanoo päätöstä tehdessään miettineensä, että hänellä oli Kaisaniemestä jääneitä luokkatovereita naapureina sekä sellaisia ystäviä, joiden kanssa hän oli jo pitkään pitänyt yhteyttä, joten hän uskalsi luottaa siihen, että perusta kannattelisi uuden koulun myötä. “Niin mä aattelin että kyllä ne [ystävät] pysyy ja niinhän ne sit on pysynyt”. Myös KSYK:in kaksikielisyys näyttäytyi Oskarille merkittävänä etuna, sillä hänen kotonaan vanhempien kanssa yhteinen kieli on englanti. Sen lisäksi Oskar näki englannin kielen osaamisen tärkeänä tulevaisuudessa, jos hän päättää lähteä ulkomaille opiskelemaan.


Alku KSYK:issä oli raju 13-vuotiaalle Oskarille: uusi tekemisen kulttuuri ja kokonaan uudet ihmiset olivat alussa hienoinen shokki, mutta hän sopeutui kuitenkin nopeasti. Lohduttavaa oli myös, että ensimmäisinä 7. luokan päivinä Oskar huomasi, että moni muukaan ei tuntenut ketään toista entuudestaan.

Kouluna KSYK näyttäytyy Oskarille tietynlaisena tervetulleena risteyskohtana idän ja lännen välillä. Vaikka KSYK:in lukiolinjat usein nähdään identiteetti-siiloina, niin yhdessä ne muodostavat kuitenkin laajan kirjon erilaista osaamista. “Mua ärsyttää se linjautuminen. Mä tykkään siitä, että voin valita kaikkia valinnaisia ja se enkun kieli hyödyttää mua myöhemmin. Kaikista lukioista voi luoda sellaisen tietyn oletuksen tai stereotypian: Vuolulaiset on semmosii ja Kalliolaiset tämmösii ja Sibiksessä on vain muusikoita, jotka masentuu ja tekee musaa. KSYK:issä sit opiskellaan paljon ja on paljon eri juttuja, niin että aika vaikea nähdä mitään selvää stereotypiaa meidän koulusta - - - tietty mun KSYK:in ulkopuoliset kaverit luulee, että me vaan opiskellaan koko ajan ja sit saunotaan täällä kesken koulupäivän (naurua)”.


Oskar on kokenut kolme vuotta Kulosaaren yhteiskoulun oppilaana ja nyt puolitoista vuotta lukio-opiskelijana. Oliko siirtymä yläasteelta lukioon samaan taloon selvä valinta? “Kyllä mä mietin, että meenkö mä Sibikseen vai jäänkö mä tänne? Että tylsistynkö mä täällä? Sitten mä mietin, että olin mä ala-asteellakin samassa koulussa sen kuusi vuotta enkä tylsistynyt. Mutta sitten siinä on sekin, että lukio on niin eri kokemus kuin yläaste, niin ei se koulu tunnu edes samalta paikalta”, Oskar kertoo. Kiinnostavaa, että tyyppi, joka on selkeästi musiikillisesti ansioitunut ja koko lapsuutensa ja nuoruutensa soittanut soitinta konservatoriossa ja musiikkiopistossa, ei päätynyt Sibelius-lukioon. Toisaalta keskustelumme aikana olen jo oppinut odottamaan Oskarilta yllättävän analyyttistä otetta oman elämänsä valintoja koskien, mutta onhan pakko kysyä, että miksi ei Sibis?


“Sibis olisi ollut rajoittavampi[...] Muusikon ura ei ole se mitä haluan tavoitella, toki ei kaikki sieltä hakeudukaan Sibelius-akatemiaan. Ihmiset on vaan eri henkisiä, enkä koe, että olisin sulautunut siihen. – pitää olla nahkatakit ja marlborot – mä en sovellu siihen. Sen takia mä en mennyt Krunaan enkä Sibikseen sit, vaikka mä sinne pääsinkin. Enkä ole katunut valintaani.”



Oskarilla on kiinnostava tyyli, jossa sekoittuu rohkeasti erilaiset kuvio- ja värimaailmat

Taiteen merkitys osana ihan tavallista elämää


Valokuvausta ja soittamista yhdistää jatkuvan harjoittelun ja intohimon merkitys. Molemmat vaativat pitkäjänteisyyttä ja toistoa, mutta myös sisäistä paloa ilmaista jotain, mille ei ole sanoja. Kysyinkin häneltä melko tiukkoja kysymyksiä siitä, miksi hän kuvaa tai soittaa ja mikä niiden merkitys on hänen elämälleen. Ei todellakaan helppoja kysymyksiä, mutta Oskar sanallistaa molempia taiteenmuotoja hänelle tapana tehdä ja nähdä maailmaa toisin. “Niiden avulla mä kyseenalaistan ja tuon esille omia näkemyksiäni. Miksi tällaisia valintoja on tehty? Asioita, joita otetaan itsestäänselvyytenä, niitä haluan tarkastella .”


Oskar sai ensimmäisen kameransa isovanhemmiltaan eskari-ikäisenä ja on kuvannut siitä asti. “Mä huomasin, että kun mä alan ottaa kuvia, niin mä kiinnitän eri asioihin huomiota. Että vaikka mä olin kulkenut Helsinkiä ympäri ämpäri, niin sit tavallaan kun mä otin kuvia, niin mä aloin hahmottaa kaupunkia eri tavalla”. Oskar painottaa valokuvauksessa kiinnostavaa olevan se, miten moni ihminen voi kuvata samaa kohdetta, kuten vaikka kaupunkimaisemaa, mutta jokainen otettu kuva on kuitenkin oma tulkintansa ja ainutkertainen ja esiin tulee helposti “piilossa olevia ja piilotettuja elementtejä”. Tämän takia Oskar kuvaa myös itse ja mieluiten juuri rakennettua maisemaa. Hän haluaa tuoda esiin sellaisia perusasioita, joita jokainen voi nähdä, eri tavalla. “Mikä on sellainen käytännön esimerkki siitä eri tavalla katsomisesta, mitä ihan itse sovellat?” kysyn. “(Naurua)…. Noh, yks todella hyvä ohje on katso ylös. Siellä on paljon mitä ihmiset missaa.”


Musiikki ja valokuvaus ovat molemmat iättömiä taiteenmuotoja ja vaikka ne eroavat toisistaan aika lailla, niin Oskarin puhuessa on helppo havaita se, miten toisin näkemisen ja tekemisen tarve on läsnä myös hänen suhteessaan musiikkiin, soittamiseen ja kuuntelemiseen. Hän kertoo saksofonin kiehtoneen häntä soittimena jo ihan varhain, sillä hän näki sen mahdollistavan kaikenlaisen musiikin soittamisen siinä missä huilu tai klarinetti tietyllä tavalla ohjaa klassiseen musiikkiin.


Oskar muistelee, miten ensimmäisenä päivänä uuden soitonopettajan luo mennessään hän oli kirjoittanut Pharrell Williamsin Happy -biisin nuotit vihkoon ja soittanut sen opettajalle. Biisivalintaansa Oskar selittää sillä, että se kuvasti hänen asennettaan soittamiseen ja sitä, miten iloiseksi se hänet teki ja tekee. Soitonopettajan reaktiot siinä tilanteessa ja vastaavissa myöhemmin kuvaa hyvin Oskarin tapaa tehdä asiat toisin ja oman visionsa mukaisesti: “se sanoi, että Oskar sä soitat niin absurdeja biisejä saksofonilla, että kukaan ei soita näitä […] Se oli silleen, että sä pääset vielä pitkälle”. Oskar toteaakin itsestäänselvien biisivalintojen olevan hänelle kaikkein epäkiinnostavinta: “Aina voi soittaa Careless Whisperiä, mut mä haluan soittaa jonkun biisin, jota kukaan ei ajattelis soittaa… ja sitä mä toteutan vieläkin.”


Soittaminen on Oskarille niin tärkeää, ettei hän pysty kuvittelemaan elämäänsä ilman sitä. Myös musiikin kuuntelemisella on merkittävä rooli. Siinä missä kaikki ihmiset eivät välttämättä mieti biisejä sen enempää kuin että ne “kuulostavat hyvältä”, niin Oskarille on tärkeää oppia siitä, miten syvällisiä biisit ovat. Kiinnostava sanavalinta tuo “oppiminen” musiikin kuuntelusta puhuessa, mutta siitähän siinä on kyse – taidemuodon moniselitteisyys edellyttää ymmärrystä niin musiikin teoriasta, soittamisesta kuin sanoituksista. Keskeistä hänelle on myös se, miten albumit muodostavat kokonaisuuden, joka puhuttelee Oskaria enemmän kuin yksittäisten toisistaan irrallisten biisien kuunteleminen. (Ja koska haastattelija on vanha keski-ikäinen pieru, niin jaan tietysti tässä Oskarin näkemyksen.)


Musiikki mukana parhaissa ja pahimmissa hetkissä


Musiikin kuuntelun ei kuitenkaan aina tarvitse olla analyyttistä, vaan se liittyy todella vahvasti tunteisiin ja Oskar kokeekin, että musiikilla voi vaikuttaa todella paljon omiin tunteisiin ja mielentilaan. Musiikki on mukana niin elämän huippuhetkissä kuin suvantokohdissa.

“Mä olin viime vuonna hakusessa: mä etin vähä vielä itteeni. Mä masennuin, mutta musiikki auttoi ja mulla on lista biisejä, jotka vaikutti siihen ja mä huomaan, että siellä on joko semmosia jotka on samaistuttavia tai sitten tunnelmaa kohottavia. Musiikki vaikuttaa niin paljon mun mielialaan”.

En voi tietenkään vastustaa kysymästä mainitusta biisilistasta ja siitä, mitä biisejä sieltä löytyy. Oskar kaivaa puhelimensa esiin ja nostaa listalta pari hyvää esimerkkiä. Hän sanoo kuunnelleensa ja tanssineensa Michael Jacksonia jo nuorena, mutta viime vuonna etenkin tämän ja Janet Jacksonin yhteinen biisi Scream muodostui voimabiisiksi, jonka kautta hän kanavoi kaikkea sitä kiukkua ja turhautumista, mitä perhe, kaverit ja yhteiskunta hänessä herättivät.




Toinen kiinnostava esimerkki on räppäri -Ibe, jonka Oskar kertoo käyneen ikään kuin samanlaista elämänvaihetta musiikissaan läpi, joten biisit peilautuivat hänen omaan elämäänsä. Vaikutus oli niin suuri, että se ylitti jopa genre-maun rajan: “Oikeesti mä en tykännyt räpistä ennen sitä – mä tykkäsin ehkä hiphopista.”




Kolmas esimerkki on Silk Sonic -duon levy, josta Oskar intoutuu kertomaan laajemmin. Duon toinen osapuoli on näet Bruno Mars, jonka musiikillinen lahjakkuus on omaa luokkaansa. Levyn jokaisessa biisissä tulee hyvin esiin se, miten he pystyvät mukautumaan mihin tahansa tyyliin ja soittimeen.



Asioiden tekemistä eri tavalla


Oskarin ottamia kuvia aletaan nyt julkaista Huhuussa marraskuusta eteenpäin. Osa niistä on parin viime vuoden aikana kuvattuja, mutta osan hän aikoo ottaa juuritätä tarkoitusta varten. Varmaa on kuitenkin, että jokinlainen selvä tyylillinen omintakeisuus kuvasarjoista välittyy katsojille. Halusinkin kysyä Oskarilta vielä hieman enemmän hänen tavoitteistaan valokuvauksen suhteen, eli mitä hän haluaa kuvillaan kertoa. Hän kertoo kuviensa muodostavan kokonaisuuksia, jotka keskittyvät yhteen tiettyyn asiaan tai ilmiöön. Huhuussa tulemme ainakin heti aluksi näkemään Oskarin ottamia taitavasti rajattuja kaupunkikuvia, joissa Helsinki esiintyy kiinnostavien julkisivujen ja tyhjien katujen näkökulmasta.


Monessa kuvassa on rakennettuja tiloja ja urbaania ympäristöä, miksi näin? “Ihmiset liikkuu, ne ovat vaikeita. Kaupunki- tai maalaismaisemaa saa miettiä rauhassa ja siitä just sellaisen kun haluaa.” Vastaus ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen, sillä Oskar jatkaa mielenkiintoisella anekdootilla itsestään, joka paljastaa jotain olennaista hänen persoonastaan. Oskar kertoo, että kiinnostus arkkitehtuuriin ja rakennettuihin tiloihin heräsi hänessä jo varhain, ja 7. luokalla hän turhautui toistamaan samaa koulumatkaa himaan päivästä toiseen: “Mua kiinnostaa se, että me ollaan koko ajan siinä ympäristössä ja sitten kuitenkin tietää niin vähän siitä, missä liikkuu. Mä kyllästyin siihen, että mä meen aina metrolla ja otan Sörnäisistä bussin Arabiaan. Mä mietin, että miten mä pääsisin kotiin mahdollisimman eri tavoin. Mä päätin mennä itään, länteen, pohjoiseen, etelään. Mä aloin tutkia kaupunkia ja sit ku otti vielä valokuvia, niin se kaupunki muuttui ihan erilaiseksi. Ja näki, että miten erilaista arkkitehtuuria on.”

Mä seuraan Instassa tosi paljon valokuvaajia. Yksi on korealainen valokuvaaja (Oilly), joka asuu Berliinissä. Se kuvaa arkkitehtuuria ja julkisivuja toisenlaisesta näkökulmasta kuin mitä olen kenelläkään muulla nähnyt.

Kuten arvata saattaa, tässä kohtaa keskustelu otti ihan omat kierrokset, sillä arkkitehtuuri eri alueiden peilinä ja yhteiskunnallisten arvojen kuvaajana on yksi suosikkipuheenaiheitani. Mutta näemmä myös tämä asia yhdistää meitä, sillä Oskarilla oli melko paljonkin sanottavaa kotikaupunkinsa julkisesta tilasta ja arkkitehtuurista. “Mua kiinnostaa, että minkälaisia valintoja on tehty. Seuraan paljon tätä rakentamista ja siellä toistuu ilmiönä sellainen, että asioita tehdään vanhaa kunnioittamatta ja omaa hyötyä tavoitellen. Turistin näkökulmasta kauneinta arkkitehtuuria ovat Tuomiokirkko ja Rautatieasema ja muut iättömät monumentit, sellaiset kaupungin imagoa luovat rakennukset. Nyt Kampin metroaseman päälle rakennetaan pilvenpiirtäjän kokoinen terveysasema. Tällä hetkellä viattomalta vaikuttava päätös, joka tekee sit kaupungista ihan erilaisen. Ei mun tekis mielikään mennä Kalasatamaan katsomaan mitään torneja tai mitään Kampin hyvinvointikeskusta, jonka takia Larun alueelliset pienet palvelut suljetaan. Kenelle Helsinki rakentaa?”

Haastattelu on hyvä päättää todella Lalowskimaiseen vastaukseen kysyttäessä mikä hänen seuraava haasteensa valokuvaamisessa on: ”Aion haastaa itseäni ehkä ihmisten kuvaamisessa ja katsoa mitä siitä tulee. Sit se joko toimii tai ei toimi, mutta yleensä [rohkeat kokeilut] on tähän mennessä toimineet.”



 

Teksti: Erika Perttuli-Borobio

Kuvat: Vladimir Strekachev