21 jälkeä vuoteen 2021



Tahdon uskoa, että vuodesta 2021 todella tulee parempi. Samaan aikaan koronatilanne on yhä ennallaan, ja pandemian vaikutusten kanssa joudutaan kamppailemaan pitkään vielä senkin jälkeen, kun yhteiskunta jonain päivänä taas avautuu. Halusin kirjoittaa jutun käsitelläkseni viime vuoden koronaan liittyviä kokemuksia osana menneisyyttä ja toisaalta tiedostaen, että monet niistä ulottuvat vielä pitkälle tulevaisuuteenkin. Päällimäisenä tavoitteenani on esitellä viime vuodesta sellaisia ihanan poikkeuksellisia sekä poikkeuksellisen ihania asioita, joiden merkitystä en ole aiemmin pohtinut. Tässä ovat 21 jälkeä, jotka vuosi 2020 jätti minuun.


Taide

Kenties ihmisten kaipuusta tai vaan lisääntyneestä luppoajasta johtuen kulutin viime vuonna tavallista enemmän taidetta, eritysesti kirjoja, elokuvia ja musiikkia. Oli lohduttavaa ja vapauttavaa viettää aikaa sellaisissa maailmoissa, joilla ei ollut mitään tekemistä vallitsevien tapahtumien kanssa.


Ihmiset


Oli aikoja jolloin katujen vastaantulijat tuntuivat toismaailmallisilta, puhumattakaan kahviloiden tai ruokakauppojen väenpaljoudesta. Oivalsin olevani riippuvainen myös tuntemattomien ihmisten seurasta.



Luonto


Etäkoulun aikana kävin paljon entistä useammin luontokävelyillä. Etenkin keväällä luonnon herääminen ja vihreys sai oloni toiveikkaaksi. Ulkona pystyi hengittämään syvempään, ja luonnossa kaikki tuntui olevan ennallaan.


Yksinolo


Ennen hetken yksinolo oli lähes elintärkeää, mutta etäkoulun aikana se tuntui liialliselta. Lopulta saatoin ilahtua jo pelkistä ryhmätöistä tai siitä, jos joku perheenjäsen sattui keittiöön samaan aikaan.


Yksinäisyys

Aluksi yksinolo ja sosiaalinen eristäytyminen oli rentouttavaa, mutta vähän ajan jälkeen se alkoi sekoittumaan yksinäisyyden tunteeseen. En käytä sosiaalista mediaa kovin aktiivisesti, joten tunsin välillä olevani tosi etäällä ystävistäni, vaikka kaikki välillämme olikin niin kuin ennen.


Rauha

Erilaisten menojen väheneminen hidasti samalla myös jatkuvaa kiirettä. Aina välillä osasin hetken olla ajattelematta mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Hetken stressaamattomuus toi rauhallisen ja seesteisen olon. Varsinkin kesällä oli päiviä, jolloin kaikki tuntui täydellisesti pysähtyneeltä. Useimmiten pysähtyneisyys kääntyi kuitenkin levottomuudeksi tai tylsyydeksi.


Pitkästyneisyys

Koronavuosi oli täynnä puutuneisuutta ja pitkästyneisyyttä. Tunsin monesti olevani vailla tekemistä. Pitkästyneisyys oli kuitenkin lopulta myös palkitsevaa, sillä se ajoi minut tekemään ja opettelemaan asioita, joista olin jo pitkään haaveillut. Aloin esimerkiksi lukemaan enemmän, kokeilin joogaa ja opettelin kokkaamaan monipuolisemmin.





Aika

Aika tuntui samanaikaisesti loppumattomalta ja riittämättömältä. Ajattelin stressaavani ajan puutteetta, vaikka todellisuudessa minua painoi se miten käytin aikaani.


Luopuminen

Korona pakotti hetkellisesti luopumaan monesta sellaisesta asiasta, jota olin aiemmin pitänyt itsestäänselvyytenä. Tiedän luopumisen olleen opettavaista, sillä osaan arvostaa monia vapauksiani nyt aivan eri tasolla. En silti osaa olla kiitollinen itse luopumisesta.


Syyllisyys

Etenkin uusimpien suosituksien tullessa voimaan aloin monesti katsoa taaksepäin ja tuntea syyllisyyttä omasta käyttäytymisestäni. Vertasin itseäni ihmisiin, joiden oletin noudattaneen rajoituksia lähes täydellisesti. Aloin katua varomattomuuttani, mutten siltikään osannut rajoittaa liikkumistani tarpeeksi.


Ystävät

Oli aluksi hassua ja myöhemmin yhä enenevässä määrin vain surullista, kun koulupäivien aikana vieressä ei jatkuvasti ollutkaan ketään kelle pystyi puhumaan. Ikävöin ystävieni seuraa ja asioita, joita teimme silloin kun kaikki oli entisellään.


Kiitollisuus

Monet ennen huomaamattomat tai ennen kokonaan tuntemattomat asiat muodostuivat tänä vuonna kiitollisuuden aiheiksi. Jo toisten ihmisten näkeminen tai maskin riisuminen kouluruokailussa saivat hyvälle tuulelle.


Kesä

Loppukevät sekä kesä muodostuivat tänä vuonna erityisen tärkeiksi. Valo, lämpö ja suloinen tekemättömyys tekivät taikojaan, samalla kun koronatilanne helpotti hetkeksi. En muista vuotta, jolloin olisin kaivannut niin paljon takaisin kesään.




Unelmat

Unelmani selkenivät minulle ja opin liikkumaan niitä kohti päättäväisemmin. Vuodelle 2020 olen eniten kiitollinen siitä pysähtyneisyydestä, jonka sain käyttää unelmieni ymmärtämiseen.


Uupuminen

Podin uupumusta sellaisinakin päivinä, jolloin en tehnyt paljoakaan. Etäkoulun aikana uupumus oli erilaista kuin lähikoulupäivien jälkeen. Lähikoulun jälkeen olin väsyneempi, mutta tunsin mieleni silti jokseenkin virkeäksi. Etäkoulussa kadotin rytmini helposti ja tunsin mieleni sumentuvan kaiken liikkumattomuuden keskellä.


Etuoikeudet

Etuoikeuteni olivat sokaisseet minut ajattelutapaan, jossa terveyskriisit ulottuvat vain tiettyihin maailmankolkkiin, ja voin halutessani pysyä niiden ulottumattomissa. Toisaalta nuo samat etuoikeudet lopulta myös suojelivat minua paljon. Suomalaisena ihmisenä sain esimerkiksi säilyttää ulkonaliikkumisvapauteni läpi koko vuoden, ja länsimaalaisena tiesin, että koronarokotteeni ovat turvatut.


Hiljaisuus

Hiljaisuus oli parantavaa ja rauhoittavaa. Etäkoulun aikana aloin kuitenkin kaivata ihmisten ääniä, kuten koulun puheensorinaa tai kaupungin melskettä.


Kaukokaipuu

Tietäessään ettei pääse lähtemään minnekään, alkoikin kaivata lähtevänsä ihan kaikkialle.


Saamattomuus

Laiskuuden ja saamattomuuden tunne oli melkein koko ajan läsnä. Vapaa-ajan kasvaessa tuli sellainen olo, että pitäisi osata käyttää aikaansa hyödyllisemmin ja tehdä jotain omien unelmien eteen, vaikkei aina olisi siltä tuntunutkaan. Iso osa vuodesta menikin palauttavan lepäämisen sijaan siihen, että stressasi myös levätessään.


FOMO

Koronan aikana eläminen oli kaikille rajoittavaa, joten oma tekemättömyys ei aiheuttanut sellaisia paineita kuin se ennen saattoi aiheuttaa. Ei sen väliä jos ei jaksanut tehdä sitä ja tätä ja tuota, sillä harva muukaan jaksoi.




Arvaamattomuus

Muistan lähteneeni maaliskuussa koulusta sillä ajatuksella, että palaan takaisin viimeistään kahden viikon kuluttua. Jälkeenpäin ajatus itkettää ja naurattaa samaan aikaan. Viime vuotta leimaa paitsi tunne arjen muuttumattomuudesta, myös sen arvaamattomuudesta. Korona pakotti minut yhtäkkiä päästämään irti asioista, joista en koskaan ollut edes kuvitellut joutuvani luopumaan.


Yksi yö ei saa pandemiaa laantumaan, eikä välttämättä vielä moni kuukausikaan. Sitä on raskasta ajatella. Mutta kokonaisuudessaan vuosi 2021 on uusi, ja tulee luultavimmin avaamaan yhteiskunnan, tai kenties osittain jopa synnyttämään sen uudestaan. “Uusi normaali” valaa minuun toivoa ihmiskunnasta, joka oppii arvostamaan kaikkea sitä, minkä korona muistutti olevan haavoittuvaista.


Kirjoittaja: Hilla Lindroth

Kuvitus: Emmi Raivisto