Muistan yhden unen noin vuoden takaa erityisen hyvin.

 

Tässä unessa ei ole ollenkaan minua. Vain kertoja, jonka möreä ääni kaikuu päässäni ohjaten unen tarinaa. Elokuvan lailla uni siirtyy ympäristöstä toiseen jättäen minut avuttomaksi katsojaksi.

 

Uneni näyttää minulle pimeän kaivoksen, sellaisen vanhanaikaisen, jota täyttää öljylamput ja nokikasvoiset työläiset. Pimeä kaivos koostui sokkeloisesta käytävärihmastosta, jonka syviä taskuja nuoret työläiset louhivat hakuillaan pakonomaisesti. Kertoja nostaa ryhmän työläisiä minun tarkkailtavakseni ja seuraan heidän työskentelyään hetken. Työläiset raatavat raivokkaasti: kerta toisensa jälkeen irrallaan olevaa maa-ainesta lapioidaan kaivosvaunuhin, jotka työnnetään pois uuden tieltä.

​

Pitkän työskentelyn hiljaisuuden läpäisee ääni.

 

Lapsen itku kaikuu onttona kaivoksen käytävästä toiseen. Työläiset hermostuvat tästä, lopettaen työntekonsa. Itkun voimistuessa työläiset kokoavat itsestään kymmenen hengen etsintäryhmän, joka lähtee jäljittämään äänen lähdettä.

 

Seinistä ilmestyy verenhimoisia ihmisiä, jotka ovat aseistautuneet puukoin ja kirvein.

He murhaavat työläiset mitä groteskeimmilla tavoilla. Veri lentää ja huuto täyttää uneni, minun vain seuratessa tapahtumia neuvottomana. Uneni viimeisinä hetkinä näen lähikuvana, kuinka puukon terä pakotetaan kaivosmiehen kaulasta läpi.

 

- opiskelijalta