Muistan unistani yhden, toistuvan. Ajalta, mistä unien piirteet näyttäytyvät todempina kuin elämä. Niitä ne vain olivat: piirteitä jostakin, mitä ei pystyisi kokonaan hahmottamaan. Luurankoja, joiden päälle voi laskostaa arvailuja siitä, mitä unien sekavaan luonteeseen kätkeytyi.

 

Tässä unessa minulla oli määränpää, missio. Ympärilläni pelkkää tyhjää, ei syvää mustaa tai sokaisevaa valkoista, vaan sellaista tyhjää, josta vain ajatuskin riipaisee.

 

Muistan seisovani avarassa, katsovani ympärilleni, etsien jotain pientä. Neulaa heinäsuovasta. Hiekanjyvää tyhjyydestä. Haparoin eteenpäin tietäväni edistyksen lipuvan sormieni välistä kuin aika tästä unesta.

 

Aika hupeni, mutta uni kasvoi. Kasvoi kasvamistaan. Samalla kasvoi tuttu ääni. Ääni, joka hahmottui selvänä ja läpäisevänä voimana jostain uneni kolkasta. Ääni oli huutoa, samaa tuttua tasapaksua huutoa. Huutoa ei päässyt pakoon, silläkin oli missio nimittäin. Huuto oli siellä minua varten. Huuto oli rangaistus minulle. Rangaistus itseltäni itselleni siksi, koska en taaskaan ollut rehellinen. Valehtelin. Valehtelin, koska totuus oli se, että muistin olleeni unessa ennenkin. Olin ollut tässä samassa ajassa ja paikassa lukuisia kertoja, aina epäonnistuvan määränpäässäni. Tiesin sen. Silti koetin armotta uudelleen. Ja huuto kasvoi aina entisestään.

​

Tunnistin huudon unen ulkopuolelta jostain etäisyyden takaa. Muistan miltä se tuntui.

Se, kun ääni tykytti päässäni aina astetta kovempaa, aika vain hupeni, unen taakka päälläni kasvoi. Kuinka tyhjyydessä haparointi muuttui epätoivoksi saamattomuuteni vuoksi.

Ikinä en löytänyt tarpeeksi. Ikinä en nähnyt, miten uni olisi päättynyt. Sen sijaan huudon kakofonia muuttui sietämättömäksi kidutukseksi.

 

Muistan mummon sohvan tuoksun. Sen, miltä tuntui avata silmiä unesta, kun huuto teki vieläkin kipeää. Monet kerrat olen säpsähtänyt herääväni tuohon samaan hetkeen. Miten voin olla kantavinani vielä samaa raastavaa taakkaa, vaikka siitä on jo ikuisuus? Tälläkin hetkellä sydämessäni tuntuu sama tyhjä kuilu, kun mummon sohvalla. Se tunne, miten matto vedettiin jalkojen alta. Ja putosin vetäessäni henkeä. Lyhyt henkäys ja nopeampi matka alas.

 

Ääni on taas kasvanut ikuisuuden ja auttamatta tiedän, etten riittänyt tälläkään kertaa. Se rikkoo ihmisen, ettei riitäkään.

 

Se rikkoo, kun huutoääni takoo taas rytmiä pään sisällä uneen, jonka tarkoitus on hukkunut matkan varrelta sinulta itseltäsikin.

 

- opiskelijalta